Tarinan voima

Blue background with colorful connected dots, world map, graphical charts and icons

Ihminen on syntyjään luontainen tarinankertoja ja -kuuntelija. Monessa kulttuurissa pieniä lapsia viihdytetään, rauhoitetaan ja opetetaan erilaisten tarinoiden avulla. Niitä voidaan lukea suoraan kirjasta mutta myös laulaa tai lausua runomitassa. Joskus tarina kerrotaan käyttämällä apuna paikallaan pysyviä tai liikkuvia kuvia, joskus leluja/nukkeja. Tämä jatkuu koko eliniän; elokuvat ja kirjat jatkavat samoja tehtäviä niin kauan kun pystymme niistä jollakin aisteilla nauttimaan. Monille niin tärkeät uskonnotkin sisältävät valtavan määrän tarinoita.

Viihdettä ja opetusta laajemmassakin viitekehyksessä tarinamuodosta käytetään termiä narratiivi. Karkeasti määritellen, se on mikä tahansa kertomus toisiinsa liittyvistä tapahtumista – olivatpa ne tosia tai kuvitteellisia. Narratiivi on ikään kuin pisteiden yhdistelyä, kunnes niistä muodostuu suurempi kuva. Tätä hyödynnetään myös tieteessä. Historiantutkimuksessa tarkoitus on selvä: yksittäiset tapahtumat tulee yhdistää, jolloin voidaan kertoa mitä on tapahtunut. “Kovemmissakin” luonnontieteissä merkittävät tulokset raportoidaan jonkinlaiseen narratiiviin puettuna, sillä todellisuudessa tulosten aikaansaaminen on paljon sekavampaa.

Narratiivi on siis monella tapaa “hyvä” ja ihmiselle luontainen tapa välittää monenlaista informaatiota. Se voi kuitenkin olla myös erittäin petollinen ja harhaanjohtava työkalu väärän informaation ja haitallisten ideologioiden levittämiseen. Tarkastellaan tässä kirjoituksessa terveysaiheisten narratiivien elementtejä ja miten ne ilmenevät monissa keskusteluissa. Kriittinen ajattelija osaa erottaa faktoihin ja logiikkaan perustuvan narratiivin sellaisesta, joka on paljon heikommalla pohjalla.

Tieteellinen ja viihteellinen narratiivi

Kuten todettua, narratiivilla voi viihdyttää mutta myös opettaa. Parhaassa tapauksessa molempia. Esimerkiksi hyvät tietokirjat ovat sellaisia, missä muodostetaan synteesi laajasta tutkimusnäytöstä ja puetaan se viihdyttävän narratiivin muotoon. Tieteellisissä julkaisusarjoissakin esiintyy usein narratiivisia katsausartikkeleita (engl. narrative review), joissa aihetta lähestytään kerronnan avulla. Tieteellisessä mielessä ne ovat “alempaa” todistusaineistoa, sillä kirjoittaja on voinut ottaa omia vapauksiaan tekstiä muokatessaan. Ehkä jopa jättänyt merkittäviä tutkimuksia kokonaan mainitsematta. Tästä syystä “ylempää” todistusaineistoa edustavat nk. järjestelmälliset kirjallisuuskatsaukset (engl. systematic review), missä kerrotaan millä kriteereillä käsiteltävät tutkimukset on otettu mukaan. Kerron näistä asioista lisää mm. täällä.

Tieteessä tulee siis olla hyvin tarkkana siitä, että pisteitä yhdisteltäessä jokainen yksittäinen piste (tutkimustulos) on jollakin tavalla perusteltavissa ja niiden väliset yhteydet ovat loogisia.

Sen sijaan puhtaasti viihteellinen narratiivi voi perustua täysin keksittyihin seikkoihin. Jos tarina pyörii muotoaan muuttavien jättiläisrobottien taistelussa universumin herruudesta, emme oleta yksittäisille pisteille (esim. jättiläisrobotit) olevan mitään vastinetta todellisuudessa. Sen sijaan odotamme niiden välisten pisteiden olevan johdonmukaisia, jotta niistä muodostuu miellyttävä tarina. Jos esimerkiksi jättiläisrobotit olisivat olemassa vain torstaisin ja nukkuisivat mansikkakakun herruudesta, se menisi niin oudoksi että emme pystyisi samaistumaan siihen… välttämättä. Oikein hyvä viihteellinen tarina on nimittäin sellainen, että se tempaa mukaansa vaikkei siinä varsinaisesti olisi mitään järkeä.

Cloudy_with_a_chance_of_meatballs_theataposter
Esimerkki päällisin puolin täysin järjettömän kuuloisesta tarinasta, joka kuitenkin voi olla viihdyttävä, mukaansatempaava ja mieleenpainuva

Tässä piilee vaaran paikka: viihteellisten ja tieteellisten yksittäispisteiden yhdistely voi pahimmassa tapauksessa luoda hyvinkin mukaansatempaavan narratiivin mutta se ei pidä paikkaansa. Näitä nähdään terveyskeskustelussa paljon. Erilaiset ideologiat kietoutuvat oman narratiivinsa muodostamaan kotoisaan riippumattoon ja kaikkea tietoa tulkitaan sieltä käsin. Käydään tästä läpi esimerkkejä tuonnempana, mutta ensin luodaan silmäys siihen mistä huomattavan moni terveysaiheinen narratiivi rakentuu.

Terveysaiheisen narratiivin rakennuspalikat

Hyvä viihteellinen tarina vaatii muutamia peruselementtejä. Pitää olla juoni, päähenkilöt, miljöö, jne. Lajityypistä riippuen näillä luodaan kaikenlaisia reaktioita aina naurusta kauhuun. Terveysaiheisissa narratiiveissa olen itse tunnistanut mm. seuraavia yhteneviä seikkoja:

1.Pitää olla hyviksiä ja pahiksia. Jälkimmäisten roolitus on paljon helpompaa. Riippuen aiheesta, pahiksen roolissa voi olla yksittäinen henkilö, yritys, instituutti tai jopa yliopisto. Toisella puolella pitää sitten olla hyviksiä, joista kyllä yleensä vain henkilöt tai pienemmät ryhmittymät kelpaavat. Yritykset tai yliopistot harvemmin pääsevät hyvisten listalle. Usein terveysaiheisissa narratiiveissa hyvikseen liitetään sellaisia ominaisuuksia kuin vilpittömyys, rehellisyys ja avoimuus; kun taas pahikset ovat monella tapaa epäluotettavia, korruptoituneita ja hämyisiä. Ehkäpä äärimmäinen esimerkki pahiksesta on geeniteknologiayritys Monsanto, jonka demonisointi kuuluu olennaisena osana geenimuunneltuja kasveja vastustavaan narratiiviin. Huomattavaa siis on, ettei väitteiden tarvitse olla totta; riittää kun niistä tulee hyvä tarina. Silloin se jää mieleen ja lähtee leviämään.

2.Muodostetaan pienistä osista isoja. Tämä temppu korostaa sekä hyvisten että pahisten roolia. Jos yksittäinen lääkefirma tekee jotain väärin, puhutaan monoliittisesta ‘lääketeollisuudesta’. Sillä ei ole väliä, että teollisuus koostuu keskenään kilpailevista yrityksistä, joilla on kannustimia jopa käräyttää toinen toisensa kaikenlaisista epäilyttävistä toimista. Ehkäpä surkuhupaisin esimerkki tästä yhdistelystä tulee meiltä kotimaasta, missä Itä-Suomen yliopistoa pidetään tietyissä piireissä jonkinlaisena monoliittisena pahuuden voimana. Tässä esimerkki eräästä saamastani kommentista. Keskustelu liittyy siihen, olisiko televisiossa pitänyt haastatella yliopistossa kouluttautunutta ravitsemusterapeuttia:

“Itä-Suomen yliopisto pitää kyllä huolen siitä, että kaikki on samasta muotista. Eihän sinne edes pääse sisään jos sulla on eriäviä mielipiteitä ravitsemuksesta.”

Asiayhteydestä käy ilmi että melko varmasti kirjoittaja viittaa Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksen lääketieteellisen tiedekunnan ravitsemustieteen koulutusohjelmaan. Se on murto-osa koko organisaatiosta, joka on 15 000 opiskelijaa ja 2 800 työntekijää kattava tiedeyhteisö, missä voi opiskella lähes 100 erilaista pääainetta. Näillä tarkemmilla faktoilla ei ole merkitystä, sillä on paljon iskevämpää puhua kokonaisesta yliopisto-organisaatiosta pahiksena.

3.Ladataan tunnetta peliin. Kohtien 1-2 roolituksia pitää maustaa, jotta narratiivista tulee mahdollisimman hyvä. Tähän sopii siis tehokeinot, missä erilaiset roolit ympäröidään tunnepohjaisella tematiikalla. Hyvä esimerkki on esimerkiksi tiettyjen lääketeollisuuden kriitikoiden tapa asettaa luontaistuoteteollisuus jonkinlaiseen sympaattisen altavastaajan rooliin. Luodaan ‘Daavid ja Goljat’-tyyppistä vastakkainasettelua. Lääketeollisuus on paha, yrittää sairastuttaa ihmisiä, ajattelee vain rahaa ja vääristelee tutkimustuloksia. Itse asiassa luontaistuoteteollisuus voidaan vastakkaisessa narratiivissa nähdä tekevän täsmälleen samaa. Heidänkin tehtävänään on tehdä voittoa, he ajattelevat samalla tavalla rahaa kuin lääketeollisuuskin ja vääristelevät tutkimustuloksia tukemaan omia tuotteitaan. Silti luontaistuoteteollisuus nähdään joissakin narratiiveissa luotettavana ja hyväntahtoisena. Vastaavasti luontaistuotealaa kohtaan kriittisessä narratiivissa korostetaan sitä että siellä puolella kaikenlaiset standardit ja valvonta ovat paljon alemmalla tasolla kuin lääketeollisuudessa, joten niillä on epäreilu etulyöntiasema osittain samoilla markkinoilla. Tunnelatauksesta on myös kyse kun vedotaan vaikkapa lasten terveyteen silloinkin kun aihe ei välttämättä suoraan liity lapsiin. Kansallinen identiteetti on myös hyvä paikka koskettaa tunteita (“Suomessa asiat paljon huonommin, muualla maailmassa paremmin!”).

4.Mikä tahansa asia riittää täyttämään aukkoja. Tämä on monissa narratiiveissa hämmästyttävin seikka. En tiedä, tekevätkö ihmiset sen tahallaan vai tiedostamattaan mutta usein sujuva tarina sisältää paljon elementtejä jotka on melko selvästi joko täysin tuulesta temmattuja tai sitten niissä on pieni totuudenjyvä seassa mutta jotta se on saatu mahtumaan narratiiviin, se on pitänyt muokata tunnistuskelvottomaksi. Eräässä kuluneessa narratiivissa ravitsemustutkimuksen pioneeri Ancel Keysistä tehdään pahis ja väitetään että hän olisi manipuloinut tutkimustuloksiaan saadakseen tyydyttyneen rasvan näyttämään huonolta, ja että tämä olisi johtanut siihen että ravitsemustutkimus olisi alunperinkin lähtenyt väärille raiteille. Todellisuudessa mitään manipulointia ei ole koskaan tapahtunut, vaan koko tarina perustuu keksittyyn yhteyteen kahden todellisen tutkimuksen välillä.

Äärimmäinen esimerkki todellisesta narratiivin sekasikiöstä on suoranainen salaliittoteoria, missä muutamien havaintojen päälle on rakenneltu parhaillaan valtavan suuri yhteyksien, syiden ja seurausten verkosto.

Narratiivin tunnistaminen

Tällä pohjustuksella jokainen pystyy varmasti tunnistamaan useitakin toistuvia narratiiveja erilaisten ideologioiden ympärillä. Tässä esimerkki edellisen blogikirjoitukseni saamasta kommentista:

karppaajanarratiivi1

Ja tässä toinen aikaisemmasta kirjoituksesta:

karppaajanarratiivi2

Näistä voidaan tunnistaa paljon narratiivin elementtejä. On roolitusta, niputtamista ja vastakkainasettelua (kaikki laillistetut ravitsemusterapeutit vs. jotkut muut, “Annika Dahlröm” vs. “vanhakantaiset lääkärit”), keksittyjä juttuja (puolet ravinnon energiasta pitää tulla hiilihydraateista, “Annikasta kansallissankari”), tunteisiin vetoamista (äiti kärsii hiilarimössöstä, muualla paremmin kun Suomessa ei) jne.

Nähdäkseni esimerkit ovat suosittuja vähähiilihydraattista ruokavaliota (VHH) noudattavien ihmisten keskuudessa. Tai pikemminkin, niiden jotka sitä äänekkäästi puolustavat internetissä. Itselläni ei ole mitään järkevää VHH:ta vastaan ja tunnen paljon karppaajia mutta nähtävästi saan aina kimppuuni närkästyneitä kommentteja jos päädyn kirjoittamaan mitä tahansa, mikä voidaan jollakin tavalla tulkita kriittiseksi näitä tyypillisiä narratiiveja kohtaan. Siihen siis riittää esimerkiksi se että uskallan väittää, etteivät viralliset ravitsemussuositukset ole todennäköinen selitys lihavuus- ja diabetesepidemialle.

Vastaavia “klassisia narratiiveja” löytyy rokote- ja/tai GMO-vastustajien piiristä, vaihtoehtolääkinnän kannattajilta ja vaikka mistä. Uusia muodostuu koko ajan. Kun näitä aiheita seuraa laajemmin, tunnistaminen tulee koko ajan helpommaksi.

Narratiivit meemeinä

Monet narratiivit saavat alkunsa jonkinlaisista totuuden siemenistä, mistä ne sitten kasvavat ja muuttuvat. Narratiivien voidaan sanoa olevan eräänlaisia “kulttuurigeenejä”, eli meemejä. Ja ei, tässä tapauksessa sillä en tarkoita hauskoja kuvia (jotka myös kyllä ovat meemejä nimen alkuperäisessä merkityksessä). Meemit ovat ideoita, käyttäytymismalleja tai tyylejä ja kuten geenit, ne leviävät ihmisten välityksellä. Levittäjät kopioivat niitä ja siirtävät eteenpäin. Joskus niihin tulee pieniä “mutaatioita”.

dawkins_meme
Meemit olivat alunperin evoluutiobiologi ja uskontokriitikko Richard Dawkinsin vakavasti otettava tieteellinen hypoteesi. Jossain määrin ne ovat sitä vieläkin mutta myös paljon muuta..

Hyvä esimerkki on rokotevastustajien narratiivi Andrew Wakefieldistä (olen kirjoittanut aiheesta enemmän täällä). Oikeasti hän todistettavasti työskenteli itse rokotteen parissa ja väärensi tutkimustuloksia saadakseen kilpailevan rokotteen näyttämään pahalta. Rokotevastustajien suosikkinarratiivissa hän on useiden mutaatioiden jälkeen lähes myyttinen sankarihahmo, jota ilkeä rokoteteollisuus vainoaa. Faktat eivät riitä kumoamaan tätä meemiytynyttä narratiivia, vaan se kuulostaa tietyissä korvissa niin houkuttelevalta että ihmiset jatkavat sitä kritiikittömästi eteenpäin.

Lopulta monista narratiiveista voi tulla aavemaisia urbaanilegendoja, jotka vain kiertävät internetissä vuodesta toiseen. Tarinassa ei välttämättä ole henkilöiden nimien lisäksi jäljellä enään faktan murustakaan.

Narratiivin oikea käyttö

Mielestäni on turhaa pyrkiä kokonaan eroon erilaisista narratiiveista. Niiden viehättyvyys on juurtunut niin syvälle ihmisen psykologiaan, ettei se todennäköisesti olisi mahdollistakaan. Puisevat, puhtaan tieteelliset narratiivit voidaan jättää asiantuntijoille ja todella omistautuneille harrastelijoille, jotka ovat niihin tottuneita. Kun puhutaan isommalle yleisölle, vetoavan narratiivin käyttö on täysin hyväksyttävä tehokeino. Uuden tutkimuksen mukaan narratiivia voidaan jopa hyödyntää motivoitaessa potilaita sitoutumaan verenpaineensa hoitoon. Kun ihmisille näytettiin tarinoita onnistuneista hoidoista, heidän omakin motivaatio paranee.

Mutta.

Oikeanlainen narratiivi on sellainen joka kestää myös kriittisen tarkastelun. Yksittäisten pisteiden tulee olla mahdollisimman luotettavia faktoja, eikä väliin saa heittää omiaan. Tai jos heittää, spekulaatio tulee erottaa selkeästi faktoista. Pisteiden yhdistely tulee tehdä loogisen johdonmukaisesti eikä kahden toisistaan kaukana olevan pisteen välille kannata lähteä vetämään liian pitkiä johtopäätöksiä.

Oma tekstini on melko kuivaa, sillä yritän tietoisesti vältellä liian raflaavien narrativien käyttämistä. Toisaalta tiedostan että itsekin joskus sorrun siihen. Hyvä esimerkki on blogini facebook-sivulla ylläpitämäni “No mitä haittaakaan siitä on”-sarja, minne kerään esimerkkejä siitä kun jollakin ihmisellä kriittinen ja/tai tieteellinen ajattelun on pettänyt pahemman kerran ja tällä on ollut dramaattisia seurauksia. Joskus tulee esimerkiksi vastaan uutisia missä pienen lapsen vanhemmat ovat yrittäneet hoitaa lapsensa vakavaa sairautta huuhaalla, minkä seurauksena lapsi kuolee. Tällaiset tarinat menevät minulla niin sanotusti tunteisiin ja silloin on vaikea kirjoittaa aiheesta käyttämättä jonkinlaista narratiivia puoskareista ja viattomista lapsista. Toisaalta on olemassa tapauksia missä joku suuri vaihtoehtolääketieteen taho on käynyt hyökkäykseen kriitikkoaan vastaan. Näissäkin selkeä narratiivi on puettavissa ‘David vs. Goljat’-väreihin mutta toisaalta niissä faktat tukevat sitä. Tällöin narratiivin käyttö voi olla perusteltu. Kyseessä on taitolaji ja tehokeino, jota kannattaa käyttää harkiten.

Narratiivin kohtaaminen

Mielestäni tässäkin asiassa paras tapa kohdata narratiivi on ylipäätään antaa sille nimi. Esittäjä ei välttämättä itse edes tiedosta levittävänsä perätöntä meemiä. Kun narratiivi on tunnistettu, voidaan alkaa purkamaan sitä osiin; onko roolitus mennyt oikein? Mitä jos näennäinen pahis ei olekaan oikeasti niin paha? Entä jos tuo kyseinen yliopisto ei olekaan mikään monoliittinen paha jättiläinen, vaan kyse onkin jostain pienemmästä osasta? Onko asiat yhdistetty toisiinsa loogisesti eikä aukkoja ole täytetty keksityillä jutuilla? Ja niin edelleen.

Kirjoitussarjassani skeptisen mielipiteen muodostamisesta puhun todistustaakasta, joka lankeaa aina narratiivin esittäjälle. Todisteiden pyytäminen voikin olla hyvä keino katkaista muodostumassa oleva meemi heti tyvestä, joten sitä kannattaa ehdottomasti käyttää.

TL;DR:

Yhteenveto:

  • Narratiivi on mikä tahansa selostus toisiinsa liittyvistä tapahtumista – olivatpa ne faktaa tai keksittyjä
  • Erilaiset narratiivit ovat ihmiselle psykologisista syistä erittäin voimakkaita ja niitä voidaan käyttää lapsesta saakka sekä opettamaan että viihdyttämään
  • Terveysaiheiset narratiivit koostuvat erilaisesta roolituksesta, missä tahoja jaetaan hyviksiin ja pahiksiin. Soppaa maustetaan vetoamalla tunteisiin. Jossain välissä voi olla faktaa mutta se ei ole välttämätöntä narratiivin leviämiselle
  • Narratiiveja voidaan ajatella kulttuurigeeneinä, eli meemeinä
  • Hyvä narratiivi on sellainen, joka vetoaa ihmisiin mutta sisältää myös paljon faktoja loogisesti esitettynä. Tunnepuolen hyödyntäminen on harkiten käytettävä tehokeino
  • Jos kohtaat narratiivin, sille on perusteltua vaatia todistusaineistoa. Todistustaakka on esittäjällä. Muuten nämä voivat jäädä kiertämään vääränä informaationa päätyen lopulta urbaanilegendoiksi.

Huom! Kyseessä on jälleen tässä aiheessa harrastelijamaallikon näkemys. Narratiivinen analyysi on ihan oikea humanistisissa tieteissä käytettävä tutkimusmenetelmä, jonka asiantuntija en suinkaan ole.

4 Comments

  1. “Sokerin vähentäminen on tietenkin järkevää, mutta vanhempien vaatima kova rasva on sokeria isompi terveysongelma. Sokerin suurin riski lapselle on hammaskaries ja se, että lisättyä sokeria sisältävä ruokavalio on yleensä köyhä muiden ravintoaineiden osalta. Sokeri ei kuitenkaan aiheuta elimellisiä muutoksia eli esimerkiksi tuki verisuonia niin kuin kova rasva”, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Heli Kuusipalo.
    Lähde: Helsingin Sanomat

    Parhaat tarinan kertojat löytyvät näköjään THLn käytäviltä vai mitä hyvä Pauli?

    1. Millä tavalla määrittelet tarinoista “parhaan”, hyvä Christian? En itse ottanut siihen kantaa kirjoituksessani lainkaan. Ja ei, en usko että edes Suomen lähes 5,5 miljoonasta tarinankertojasta parhaat olisivat jotenkin valikoituneet THL:n käytäville.

      Hieman olen kyllä huolissani sinusta, hyvä Christian. Lähestulkoon jokainen kommenttisi blogissani liittyy jollain tavalla kovaan rasvaan ja verisuonten tukkeutumiseen. Täällä on hyvin paljon muutakin asiaa ja jos kirjoituksen pointti ei koske juuri kyseisiä aiheita, ei ole millään tavalla tarkoituksenmukaista vääntää jokaista kommenttiosiota rasvajutuiksi.

      Pyydänkin sinua nyt lukemaan blogini kommentointiohjeet ja korjaamaan argumentointiasi edes vähän sen suuntaan. Jos siis olet kanssani jostain asiasta eri mieltä, muotoile siitä nk. ‘teräsnukke’-argumentti jotta nähdään oletko ymmärtänyt minut oikein. Toisaalta voisit myös huomioida ne seikat mistä olemme samaa mieltä. Olisi myös mukava kuulla sinun oppineen kirjoituksistani jotain – sillä tavoin tiedän että oikeasti luet niitä etkä vain ilmesty kommenttiosioon heittelemään samoja aiheita kerta toisensa jälkeen. Jos et ole oppinut mitään, kerro miksi.

      Rasvajutut ovat sinulle selkeästi tärkeitä mutta minulle eivät niinkään. Siksipä mielenkiintoni käydä samaa vääntöä jokaisen tekstin lopussa alkaa käydä melko turhauttavaksi. Eiköhän siis oteta vähän rakentavampi lähestymistapa tähän keskusteluun? 🙂

  2. Kiitos mahtavasta ja oivaltavasta blogistasi!

    Tähän blogiartikkeliisi liittyen, olen törmännyt mielenkiintoiseen yksityiskohtaan kun olen pohtinut miten minun omassa työssäni tulisi suhtautua ns. nollatuloksiin tai raportoida tieteellisistä kokeista joissa ei oikeastaan tapahtunut mitään. Suomen kielessä ei nimittäin tunnu olevan kunnollista sanaa tapahtuman vastakohdalle. Oletko huomannut saman, tai tiedätkö sopivan termin? Englannin kielessä termi on non-event ja tilastotieteessä käytetään sanaa 0-hypoteesi.

    Ei-tapahtumista tai 0-tapahtumista on vaikeaa tehdä mielenkiintoista tarinaa, mutta vieläkin hankalampaa se on, kun ilmiölle ei ole edes termiä. Joskus olisi kuitenkin tärkeää painottaa tuloksista sitä puolta, joka ensi alkuun tuntuu vähemmän merkitykselliseltä: esimerkiksi sitä, 99% lontoolaisnuorista ei sorru vakavaan väkivaltaan (www.99percentcampaign.org) tai että valtaosa suomalaisesta kalatiskistä löytyvästä kalasta on ympäristömyrkkyjen suhteen puhdasta.

    1. Kiitos kommentista ja hyvästä kysymyksestä, Riikka!

      Oman vaikutelmani mukaan tieteellisessä kirjallisuudessa “nollatuloksista” käytetään yleisimmin nimitystä negative result. Biolääketieteellisessä tutkimuksessa niiden julkaisemiseen on jopa oma lehti: Journal of Negative Results in BioMedicine. Se on perustettu juuri sen vuoksi että nämäkin tulokset ovat tutkjoille erittäin tärkeitä mutta varsinkin arvostetummat lehdet saattavat olla vähän nihkeitä julkaisemaan niitä. En tiedä, mikä tilanne on muiden tieteenalojen puolella.

      En siis ole varma, onko se hyvää suomen kieltä mutta mielestäni ‘negatiivinen tulos’ on ihan käypä termi. Se kuvastaa sitä että kun testataan jotain hypoteesia, saadaankin odotuksiin ( = positiivinen) nähden päinvastainen ( = negatiivinen) tulos. Eli esimerkiksi se, ettei kokeessa tapahtunutkaan mitään.

      En ole tiedeviestinnän ammattilainen mutta käsitykseni on, että varsinkin populaariyleisölle raportoitaessa, lopullista tulostakin tärkeämpää on kertoa siihen johtanut tie. Kerrotaan esimerkiksi se, minkälaisia tuloksia aiheesta on aikaisemmin saatu ja miksi niiden pohjalta on muodostettu kyseinen testattava hypoteesi. Kun tämä on selvää, odottamatonkin (nolla-)tulos on mielenkiintoinen sillä siihen sisältyy narratiivin “juonenkäänne”. Tämä johtaa siihen että aikaisempia tuloksia ja koejärjestelyn rakenteita tulee tarkastella uudestaan. Oliko aikaisemmissa tutkimuksissa jotain vikaa? Oliko oma tutkimus hyvin rakennettu? Näiden lisäksi katse pitää suunnata tulevaan; mitä negatiivinen tulos tarkoittaa tulevien tutkimusten kannalta? Miten ne tulee suunnitella jotta aiheesta saadaan irti uutta?

      Jos negatiivisesta tuloksesta kertoo isommalle yleisölle, tässä voidaan myös harkita inhimillisen näkökulman mukaan tuomista. Esimerkiksi sitä, kauanko työtä tehtiin ja oliko tulos pettymys vai ilon aihe jne.

      En tiedä vastaanko kysymykseesi mutta pointtini on se, että viestinnän kannalta on tärkeää raportoida myös kaikenlaista muuta itse tuloksen ympäriltä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.