Kirja-arvostelu: Parantava ruoka

parantava-ruoka

Yleis- ja verisuonikirurgi Taija Somppi tuli tietoisuuteeni vuonna 2010 YLE:n A-Talk-ohjelman jaksossa “Voita pöytään”. Hän keskusteli varsin tiukkaan sävyyn ravinnon rasvoista ja niiden vaikutuksista ihmisen terveyteen. Yhtenä keskeisenä aiheena oli ravinnon vaikutus veren kolesteroliarvoihin ja edelleen valtimotautiin. Somppi oli tuonut studioon mukanaan omien sanojensa mukaan potilaalta poistamansa palan kalkkeutunutta nivusvaltimoa, jonka oli säilönyt purkkiin. Kuiva näyte kilisi ravistettaessa, mikä oli kirurgille selvää todistusaineistoa siitä, ettei tukkeuman syy voi olla kolesteroli. Väite on valtimotautitutkimuksen näkökulmasta niin tietämätön, että kuuluisaa fyysikkoa Wolfgang Paulia mukaillen sen ei voida sanoa olevan edes väärin. Syy on siinä, että väite sisältää jo lähtökohtaisesti perinpohjaisen väärinkäsityksen siitä miten sairauden syy voidaan määrittää. Tämä olisi kuitenkin kokonaan toisen kirjoituksen aihe, joten ei siitä sen enempää (päivitys 15.5.2016: tämä toinen kirjoitus löytyy nyt täältä).

Hieman A-Talkin jälkeen Taija Somppi julkaisi yhdessä miehensä, liikuntafysiologi Jani Sompin kanssa kirjan, ’Parantavat rasvat’. Kirja oli suuri hitti erityisesti vähähiilihydraattista ruokavaliota noudattavien keskuudessa, joskin keräsi osakseen myös kritiikkiä. Kirjan nimen mukaista näyttöä erityisesti tyydyttyneen rasvan parantavasta vaikutuksesta ei ole näkynyt. Nyt kirja on saanut jatkoa – uudessa laajennetaan näkemystä rasvoista koko ruokavalioon. Nimi on ’Parantava ruoka’.

Tässä kirja-arvostelussa tarkastelen Somppien uutta kirjaa terveen skeptisyyden hengessä. Heti alkuun onkin tehtävä selväksi: tämä ON pilkkua viilaava ja syvälle pureutuva arvostelu. Hyväksyn lähtökohdaksi sen, että Sompit ovat hyvää tarkoittavia ihmisiä jotka ovat varmasti auttaneet monia parantamaan ravitsemustaan ja sitä kautta omaa terveyttään. Nämä eivät kuitenkaan ole riittäviä perusteita uskoa heidän väittämiään sellaisenaan – niiden on edelleen perustuttava hyvään tieteelliseen näyttöön ja oltava loogisesti kestävällä pohjalla. Jos sinulle riittää kirjoittajien auktoriteetti ja kuulopuheina etenevät onnistumistarinat, tämä arvostelu ei ole sinua varten. En myöskään oleta kirjoitukseni muuttavan kenenkään mielipidettä, jos se on jo päätetty – olitpa aiheesta (tai kirjoittajista) mitä mieltä tahansa. Sen sijaan tämän arvostelun tarkoituksena on tarkastella populaariyleisölle tarkoitetun terveyskirjan sisältöä kriittisen ajattelun ja skeptisyyden keinoin – näitä samoja menetelmiä voi hyödyntää minkä tahansa kirjan kohdalla.

Jos siis olet lähtökohdista kutakuinkin samaa mieltä, kannattaa lukea eteenpäin – jos et, sinulla on varmasti parempaakin käyttöä ajallesi.

Jaan tarkastelun kolmeen osaan: 1) kirjalijoiden motiiveihin ja narratiiviin, 2) argumentointiin ja 3) tieteellisen lähdekirjallisuuden käyttöön

  1. Kirjoittajien motiivit ja kerronta

Kun puhutaan ravitsemuksesta ja terveydestä, tietyt keskustelijat ovat vikkeliä huomauttamaan osapuolten mahdollisista (taloudellisista) sidonnaisuuksista. Leimakirves heilahtaa pienestäkin viittauksesta mahdolliseen taloudelliseen hyötyyn. Onkin ilahduttavaa, että Sompit tekevät kirjassaan omat taloudelliset motiivinsa rehellisesti selväksi heti esipuheen ensimmäisessä kappaleessa (s.9):

”Ensimmäinen kirjamme Parantavat rasvat aiheuttama huomio ylitti kaikki odotuksemme. Saimme satoja kirjeitä ja yhteydenottoja eri puolilta Suomea. Lukuisat potilaat tervehtyivät, saivat ja saavat edelleen terveytensä takaisin. Tampereella toimiva Amplia Klinikkamme on ollut tupaten täynnä apua tarvitsevia potilaita ympäri Suomea. Olemme nöyrän kiitollisia saamastamme luottamuksesta”

Viesti on selvä: kun kirjoitetaan kirja ja esiinnytään televisiossa, oman yksityisen klinikan potilasmäärät räjähtävät kasvuun ja bisnes kukoistaa. Jokainen voi vetää tästä omat johtopäätöksensä. Itse en periaatteen tasolla näe tässä mitään väärää; jokainen voi vapaassa maassa harjoittaa yritystoimintaa lakien ja säännösten mukaan. Jos siinä sivussa autetaan ihmisiä, kaikki hyötyvät. Yleensä pyrin ajattelemaan ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää, joten uskon että Somppien tarkoitusperät ovat vilpittömät. Hyvä bisnes on vain seurausta siitä, että he haluavat auttaa ihmisiä. Kenenkään on kuitenkin aivan turha väittää, etteikö tällaisen kirjan julkaisemisella olisi MYÖS selkeät taloudelliset motiivit.

Kirjan narratiivi, eli kerronta käy nopeasti selväksi. Keskeisiä teesejä ovat seuraavat asiat: suomalaisia on peloteltu turhaan tyydyttyneellä rasvalla ja kolesterolilla, lihavuusepidemian taustalla on valtion ravitsemusneuvottelukunnan suosittelema ruokavalio, kotimaisten lääkäreiden ja ravitsemusterapeuttien  tietotaito ravitsemusasioissa on ala-arvoinen. Onneksi on kuitenkin olemassa joukko, jotka tietävät miten asiat oikeasti ovat. Paitsi että kirjailijat itse ovat vakuuttuneita siitä että heidän ohjeensa ovat ylivertaisia, he mainitsevat (s.250) saman henkisinä pioneereina mm. Antti Heikkilän ja Matti (Tohtori) Tolosen. Superfood-asiantuntijana mainitaan mm. taannoin Me Naiset-lehden haastattelussa erikoisilla näkemyksillään huomiota herättänyt Erkki Palviainen (s. 121), jonka ”Voimaruokaa”-kirja saa Sompeilta suositukset. Tähän maailmaan kuuluu selkeästi erilaisten filosofioiden vastakkainasettelu. Useassa kohdassa mainitaan termi ‘funktionaalinen lääketiede’, jonka edustajina Sompit esiintyvät. Se esitetään vaihtoehtona “länsimaiselle rutiinilääketieteelle”. Termin sisältö jää kuitenkin kirjassa epäselväksi sillä sen alle niputetaan koko joukko aloja, jotka ihan selkeästi kuuluvat myös kirjailijoiden parjaamaan rutiinilääketieteeseen. Esimerkiksi sivulla 248 todetaan

“Funktionaalisen lääketieteen yhdistäviä tieteenaloja ovat fysiologia, biokemia, ravintotiede, luontaislääketiede, sisätaudit, immunologia, kasvitiede ja genetiikka.”

Luontaislääketiede pitää sisällään monenlaista huuhaata ja kasvitiedettä lukuunottamatta kaikki muut ovat kyllä ihan “länsimaisenkin” lääketieteen perusjuttuja (jopa lääkäreiden erikoistumisaloja), eivätkä “funktionaalisen” lääketieteen yksityisomaisuutta.

Oikeassa olevien hyväntekijöiden rinnalla kirjan narratiivin vastakkainasetteluun kuuluu tietenkin pahikset. Tässä kirjassa siihen rooliin on asetettu mm. Itä-Suomen yliopiston ravitsemustieteen dosentti Ursula Schwab sekä THL:n entinen pääjohtaja Pekka Puska. He edustavat julkisesti mielipiteissään hyvin suurelta osin kansainvälisen tutkijayhteisön konsensusta mutta tässä kirjassa sillä ei ole mitään merkitystä – Puska ja Schwab ovat arkkityyppisiä pahiksia, joiden niskaan kaadetaan lähestulkoon kaikki, mikä kirjailijoiden mielestä kotimaisessa ravitsemusvalistuksessa on väärin.

Kirjan kerrontaan kuuluu olennaisena osana myös se, että aihetta käsitellään pääosin ikään kuin Suomi eläisi jonkinlaisessa kuplassa irti muun maailman tapahtumista. Siinä missä kotimaiset asiantuntijat saavat ryöpytystä milloin tietämättömyydestään ja milloin “kytköksistään”, samalla unohtuu että asiantuntijat ympäri maailmaa ovat päätyneet lähestulkoon täsmälleen samoihin suosituksiin.

On tietysti mahdollista että Sompit ovat oikeassa kaikessa. Kriittinen lukija kaipaa kuitenkin hyvät perustelut. Se tarkoittaa sitä, että väitteet tulee esittää loogisesti ja viitaten tieteelliseen kirjallisuuteen. Luodaan siis seuraavaksi silmäys siihen, miten kirjailijat perustelevat kantansa.

  1. Väitteiden yleinen esitystapa

Kirjan alussa uhrataan kokonainen kappale siihen että pyritään perustelemaan, miksi ”Uudet suomalaiset ravitsemussuositukset sairastuttavat” (kappaleen sanatarkka nimi, s. 13-29). Aiheeseen perehtynyt lukija huomaa jo, että nyt vaaditaan todella vahvoja perusteita, sillä väite on täsmälleen vastoin tieteellistä todistusaineistoa. Tutkimukset ovat osoittaneet että sitoutuminen ruokavaliosuosituksiin yhdistyy parempaan painonhallintaan ja se pienentää monien kroonisten sairauksien riskiä. Ja miksi juuri “uudet” suositukset sairastuttavat? Olivatko vanhat joskus parempia? Tähän ei kirjassa vastata.

No mitä Sompit sitten tarjoavat oman kantansa tueksi? Kappaleen alussa keskitytään suomimaan ravitsemussuosituksia laativaa työryhmää. Ilman tarkempia viittauksia, heidän toimintansa kerrotaan herättävän suomalaisissa kuluttajissa ”hilpeyttä ja toisaalta ankaraa arvostelua” (s. 16). Toisaalta ”(R)avitsemusneuvottelukunnan suosituksia pidetään yleisesti (huom. oma vahvennukseni) samanmielisten virkamiesten henkilökohtaisten mielipiteiden pönkittämisenä, johon etsitään sopivat tutkimukset asian puolesta – mutta jätetään huomiotta suuri osa vastakkaisia merkittäviä tutkimuksia ja meta-analyysejä” (s. 16) Kirjailijat kertovat myös, että Suomessa jatketaan ”samaa laulua vuodesta toiseen, vaikka tiederintamalla laiva on jo kääntynyt” (s. 16).

Väitteet ovat erikoisia siitä syystä, että käytännössä kaikkien Länsimaiden itsenäisesti laaditut ravitsemussuositukset ovat päätyneet aina kutakuinkin täsmälleen samoihin lopputuloksiin. Herääkin kysymys, ketkä näitä oikein “ankarasti arvostelevat”? Eivät ainakaan tiedeyhteisön sisällä toimivat asiantuntijat, jotka ovat suosituksia laatimassa. Entä mistä kääntyvästä tiederintamasta puhutaan? Ei ainakaan siitä, jota Suomen lisäksi muu maailma seuraa.

Sompit jatkavat argumentointiaan ja kertovat, että “professoritkin myöntävät olleensa väärässä” erityisesti tyydyttyneen rasvan suhteen. Professorien tarkka lukumäärä on ilmeisesti kolme: Mikael Fogelholm ja Heikki Karppanen Suomesta sekä Arne Astrup Tanskasta. Tämä on melko pieni otos ottaen huomioon, että maailmanlaajuisesti pelkästään ravitsemustieteen professoreita on tuhansia. Mutta miksi juuri tämä kolmikko? Mikael Fogelholmin takinkäännöksen tueksi esitetään kontekstistaan irroitettu lause Skepsis ry:n tilaisuudessa pidetyssä luennossa. Fogelholm todella sanoi, että jotain on ”ymmärretty väärin” mutta hän tarkoittaa yleisesti viestintää ja tyydyttyneen rasvan itsenäistä terveysvaikutusta. Professori Heikki Karppanen ei ole lainkaan ravitsemustutkija ja hänen taannoinen mielipidekirjoituksensa veti yhteen niin rasva- kuin lääkekeskusteluitakin tavalla, joka ei kestä tarkempaa tieteellistä tarkastelua. Sekin olisi myös kokonaan toisen kirjoituksen aihe mutta lyhyesti tiivistäen: rasvatutkimuksista ei yksinkertaisesti voi vetää suoraan johtopäätöstä kolesterolilääkkeiden tarpeellisuudesta, vaan farmakologinen ja ravitsemustieteellinen tutkimus tarkastelevat asioita hyvin erilaisista näkökulmista. Tanskalaisen ravitsemustieteen professori Arne Astrupin kirjoituksessa pohditaan, että ehkäpä maitorasvojen haitallisuutta on korostettu liikaa. Sompit kuitenkin jättävät mainitsematta sen, että Astrup puhuu pääasiassa siitä, ettei maitotuotteita tulisi tuomita pelkästään niiden sisältämien ravinteiden pohjalta, vaan tutkimuksissa tulisi korostaa kokonaisten ruokien merkitystä. Hän mainitsee lisäksi nimenomaan vähärasvaiset maitotuotteet (‘lean dairy’) terveydelle mahdollisesti edullisena eikä voita mainita sanallakaan. Sompit ovat siis onnistuneet löytämään maailmasta kokonaista kolme professoria takinkääntäjikseen mutta he eivät esitä kirjassaan ko. henkilöiden näkemyksiä kokonaisuudessaan.

Seuraavaksi Sompit siirtyvät puhumaan rasvoista. En ole lukenut heidän aikaisempaa kirjaansa mutta oletan, että tässä on jotain päivitystä siihen, jotta vanhatkin lukijat saavat rahoilleen vastinetta. He mainitsevat toistuvasti kasvipohjaisten omega-6-rasvojen olevan ”tulehduttavia” mutta kriittisen lukijan harmiksi sille ei anneta lainkaan tutkimusviitteitä perusteeksi. Punaisen lihan kohdalla (s. 25) todetaan, ettei punaisen lihan rajoitukselle löydy tieteellistä perustaa ja Sompit mainitsevat ”suomalaisten ravitsemustieteilijöiden totuuden, jossa kaikki punainen liha ja voi ovat vaarallisia” (s. 25). Kantansa tueksi he siteeraavat erästä tutkimusta, jossa prosessoimattoman punaisen lihan syönti ei ollut väestötasolla itsenäinen riskitekijä sydän- ja verisuonitaudeille tai diabetekselle. Annettakoon tämä kirjailijoille anteeksi, sillä kirja on julkaistu ennen muutama viikko sitten julkaistua WHO:n ja maailman syöpäjärjestöjen katsausta, jossa erityisesti prosessoitu liha nostettiin vahvimman tutkimusnäytön karsinogeenien joukkoon (joskin luokittelu perustui tutkimusnäytön vahvuuteen, eikä niinkään siihen, kuinka merkittävä karsinogeeni on kyseessä). Prosessoimatonkin punainen liha luokiteltiin todennäköisten karsinogeenien ryhmään. Epäilemättä Sompit ottavat tämän huomioon tulevissa kirjoituksissaan. On joka tapauksessa selvää, ettei kyse edelleenkään ole pelkästään “suomalaisten ravitsemustieteilijöiden totuudesta”.

Somppien puhuessa sokerista, perunasta ja viljatuotteista, korostuu heidän käsityksensä ravitsemussuosituksista: he selvästi ajattelevat yleisen suosituksen olevan tarkoitettu yksityishenkilön yksilölliseksi ruokavalioksi (”miehille (sallitaan) 17 teelusikallista ja naisille 13 teelusikallista lisättyä sokeria” s 26, ”suositukseen mahtuu siis periaatteessa 3-4,5 viipaletta ranskanleipää päivässä” s. 27). Näin ei tietenkään ole, vaan suosituksia ei edes ole tarkoitettu kenenkään yksilön päivittäiseksi ruokavalioksi – ne ovat ensisijaisesti ryhmätason suosituksia, väestön seurannan ja suurkeittiöiden apuvälineitä. Yksilöt voivat ottaa niistä ohjeita mutta lopulta tietenkin se pitää sovittaa kunkin tarpeita vastaavaksi. Samaisissa kappaleissa toistuvat lauseet, kuten ”Tätä ohjetta noudattamalla suomalaisten diabetes lisääntyy takuuvarmasti ja ylipainoisten määrä kasvaa räjähdysmäisesti” sekä ”(R)avitsemussuosituksia noudattamalla suomalaiset sokeroidaan käytännössä sairaiksi ja diabeetikot pidetään takuuvarmasti diabeetikkoina ilman paranemisen mahdollisuuksia”. Toistuville väitteille suositusten suorasta haitasta ei anneta lainkaan tutkimusviitteitä. Kappaleen lopussa (s. 29) Sompit antavat oman käsityksensä terveyttä oikeasti edistävistä ravitsemussuosituksista: sokerit, tärkkelys ja viljat pois, tilalle proteiinipitoisia ruoka-aineita (liha, kala, normaalirasvaiset maitotaloustuotteet, pähkinät ja siemenet) sekä vähän tärkkelystä sisältäviä vihanneksia (salaatit, tomaatti, kaali ja kurkku). Keskeisenä perusteluna on insuliini-hormoni, jonka liikaerityksen kerrotaan olevan kroonista tulehdusta ja soluvauriota lisäävä hormoni. Kirjan ruokavaliolla insuliinia ei erity liikaa (ei tutkimusviitteitä), joten terveyskin pysyy kunnossa. Vaikka tätä ei nimetä, kyseessä on wanha kunnon ’karppaus’, joka on ehkäpä jo hiipuva buumi. Somppien perustelut ontuvat, sillä diabeteksen puhkeamiseen vaikuttaa moni muukin tekijä koko ylipainoepidemian ollessa varsin monitekijäinen ongelma lähtien aina sosiaalisesta elämästä taloudellisten tekijöiden kautta psykologiaan.

Kirjan ensimmäinen pätkä on tarkoitettu johdannoksi, jossa lyödään oma kanta lukkoon ilman sen tarkempia tieteellisiä perusteluita. Sitä seuraavissa kappaleissa perusteluihin on onneksi panostettu enemmän ja tästä lisää alempana.

Yleisen kerronnan kannalta on vielä huomioitavaa, että tekstin sävy on kauttaaltaan hämmentävän aggressiivinen. Sompit laukovat provosoivia kärjistyksiä ja haastavat lukijan pohtimaan tiukkoja kysymyksiä, jotka on ladattu selkeillä ennakko-odotuksilla. Joskus kysymykset perustuvat jopa silkkaan tietämättömyyteen. Tässä esimerkki:

(Ensin pohjustus siitä, että A-vitamiinin saantia pyritään rajoittamaan raskauden aikana) “Voimme siis todeta, että raskauden aikana A-vitamiinin, niin kuin ei muidenkaan vitamiinien, tarve ei vähene, vaan tarve päinvastoin lisääntyy. Voikin kysyä, miksi raskausaika olisi niin poikkeuksellinen yksittäisen vitamiinin suhteen että sen tarve normaalista poiketen vähentyisi?” (s. 129-130)

Niin, miksi? Kysymys vetoaa maalaisjärkeen. Onhan se se intuitiivisesti selvää, että raskauden aikana voisi tarvita lisää vitamiineja. Jos kuitenkin perehtyy asiaan vähän pintaa syvemmältä, voidaan todeta että A-vitamiinin saantisuositukset koko Euroopan tasolla ovat hyvin perustellut, sillä rasvaliukoisena suuret annokset voivat olla vaarallisia sikiön kehitykselle. Huomattavaa on, että kirjoittajat kyllä luottavat Euroopan elintarviketurvallisuusviranomaisen (EFSAn) harkintaan esimerkiksi silloin kun se ei hyväksynyt ruisleivän terveysväittämiä (s. 28), puhuu torjunta-aineista (s. 73) tai kun se mainitsee kalaöljyn hyötyjä (s. 158) mutta lukemattomissa kohdissa EFSAn kantaa ei selvästikään ole edes tarkastettu. A-vitamiinin lisäksi monen Somppien suositteleman ravintolisän suosituksista saisi hyvin erilaisen kuvan. Kotimainen elintarvikevirasto kelpaa myös auktoriteetiksi kalan syönnissä raskaanaoleville naisille (s. 62) mutta muuten virasto jätetään tyystin huomiotta. Esimerkiksi sivulla 133 mainitaan ”hermostomyrkky aspartaami” mutta jos tähän olisi tarkastettu EFSAn kanta, olisi selvinnyt ettei se ole lainkaan myrkyllinen. Tämä on esimerkki ’kirsikanpoiminnaksi’ kutsutusta argumentoinnista, missä valikoidaan lähteiden joukosta sellaiset palat, jotka miellyttävät itseä mutta kaikki muu jätetään tyystin huomiotta. Vähintäänkin olisi syytä ilmoittaa, miksi näiden viranomaisten käsitykset ovat muissa asioissa virheellisiä.

Pari muuta esimerkkiä Somppien argumentoinnista kysymysten kautta:

(Viitaten äidinmaidon sisältämään tyydyttyneeseen rasvaan) ”Onko luonto erehtynyt? Pitäisikö äidinmaito kieltää vauvoilta sen runsaan lauriinihapon vuoksi?” s. 24

(Viitaten lihansyöntiin) ”Niin, miksi meille on luotu kulmahampaat, sitä sopii kysyä luojalta?” (s. 225)

Pelkästään biologisesti ajatellen, minkään nisäkkään ei ole tarkoitus juoda emonsa maitoa koko elämäänsä. Luonto ei ole “erehtynyt”, vaan meillä on tapana juoda lehmän jälkeläisille tarkoitettua maitoa sen jälkeen kun luovumme oman äitimme maidosta. Lisätietona mainittakoon kirjailijoille myös se, että ihminen on nykytiedon mukaan polveutunut aiemmista kantamuodoista eikä meitä ole kukaan “luonut”. Hammas-argumentti osoittaa muutenkin tietämättömyyttä ihmisen evoluutiobiologiasta, sillä esimerkiksi lähisukulaisillamme, simpansseilla, on myös (vielä suuremmat) kulmahampaat eivätkä nekään syö lihaa kuin harvakseltaan. Sen sijaan ne käyttävät kulmahampaitaan esimerkiksi kilpailijoidensa uhkailuun. Ihmisen kulmahampaat ovat vieläpä jatkuvasti pienentyneet vuosimiljoonien kuluessa, joten kyllä niiden funktiosta tiedetään paljonkin ilman että meidän tarvitsee kysellä asiaa “luojalta”. Lihansyönti ei ole niiden ainoa eikä ehkä edes tärkein funktio.

Kirjassa on paikoitellen muitakin esimerkkejä, jotka nostattavat kulmakarvoja. Kuten:

Sydän on ainoa elin, jossa ei ole havaittu syöpää” (s. 160)

Syyksi esitetään se, että sydänsolut käyttävät energiaksi rasvaa, syöpäsolut sokeria ja että tämä on todistusaineistoa siitä että sokeri on paha ja rasva hyvä. Kun ottaa huomioon että kirjoittaja on lääkäri, väitteen logiikka on hämmentävä. On totta, ettei sydämessä YLEENSÄ tavata syöpää (on se mahdollista) mutta syy on yksinkertaisesti siinä, että syöpäkasvain saa alkunsa kun jakautuvien solujen säätelymekanismit pettävät. Sydänsolut eivät juurikaan jakaannu, joten niissä ei voi tällaisia virheitä tapahtua.

Argumentoinnin tukena käytetään Somppien omia potilaskertomuksia. Jos uskomme, että kaikki tapaukset edustavat tyypillisiä menestyskertomuksia, täytyy olla onnellinen onnistumisten puolesta. Sellaisenaan nämä kuitenkin kuuluvat kivojen anekdoottien luokkaan, joilla ei ole tieteellisessä mielessä minkäänlaista painoarvoa. Kertomuksista löytyy onnistuneena tapauksena myös esimerkki kuorma-auton kuljettajasta, jolle vaimo oli antanut Somppien suosittelemaa viherjuomaa (s. 121). Tuloksena oli (sanatarkka lainaus):

”kuorma-auton ratissa paskat housuun ja helvetinmoinen päänsärky”

Syynä tietenkin “elimistön puhdistusreaktio”. Samalla logiikalla voitaisiin suositella viinan juontia kunnes oksennus lentää – onhan sekin eräänlainen puhdistusreaktio.

Anekdooteissa (s. 100) kerrotaan myös ystävästä, joka puolusti ruisleipää. Sitten juteltiin hänen oireistaan ja nykyään parin kuukauden viljattoman dieetin jälkeen on vannoutunut luontaisesti gluteenittoman ruokavalion kannattaja. Kiva tarina mutta ei lainkaan vakuuttavaa todistusaineistoa kriittisemmälle lukijalle. Kuka tahansa voi kertoa kenen tahansa muuttaneen mieltään mistä tahansa asiasta. Paikoin näihin tarinoihin on kelpuutettu myös kolmannen käden tietoa, kuten sivulla 83, missä kerrotaan TAYS:n sisätautilääkärin tokaisseen Somppien asiakkaalle ”Mitä sitä sitten syö, ellei viljoja”. Tarkoitus on ilmeisesti osoittaa, että jossain on joku lääkäri, joka on mahdollisesti todennut potilaalleen jotain hassua ravitsemukseen liittyen.

Joissakin paikoissa Sompit argumentoivat itseään vastaan. Esimerkkinä aikaisemminkin mainittu punainen liha:

…eikä yli 500 gramman viikottainen (punaisen lihan) syönti ole terveysriski” (s. 25) vs. ”liiallinen punaisen lihan syönti nostaa haitallisia homokysteiinitasoja” (s. 247)

Tarkkaavainen lukija jää hämmennyksiin; onko se liha nyt riski vai ei? Vastaavasti sivulla 192 mainitaan ”haitallinen LDL-kolesteroli” mutta sivuilla 56-57 puhutaan LDL:n partikkelikoosta, minkä väitetään olevan se kliinisesti merkittävä seikka. Tämä ei ole nykytiedon mukaan totta ja onkin suorastaan edesvastuutonta kiistää, etteikö LDL-kolesterolilla olisi erittäin suuri merkitys valtimotaudin kannalta.

Toinen esimerkki epäjohdonmukaisesta logiikasta löytyy sivulta 68, missä arakidonihappo leimataan vaaralliseksi. Silti kautta kirjan suositellaan syömään ruokia, missä sitä on (esim. kananmuna, täysirasvaiset maitotuotteet, liha) koska niissä on ”muita tärkeitä ravintoaineita, mm. kaikkia välttämättömiä aminohappoja”. Miksi sama logiikka ei päde muiden ruoka-aineiden kohdalla? Niistä voidaan kyllä nostaa esiin yksittäisiä haitalliseksi väitettyjä molekyylejä (esim. viljatuotteet ja gluteeni) mutta ei huomioida lainkaan kokonaisuutta.

Myöskään kirjan lyhyet pohdinnat ekologisuudesta eivät ole erityisen tasapuolisia. Rypsi- ja rapsiöljyn tuotantoon liittyen ollaan kyllä huolissaan ympäristöstä (torjunta-aineiden vuoksi) (s. 73-75) mutta lihan ja maidon tuotantoon liittyviä ekologisia pohdintoja ei käydä lainkaan. Nehän ovat itse asiassa varsin merkittävä tekijä ilmastonmuutoksen suhteen.

Kirjasta löytyy myös suoranaisten olkiukkojen rakentelua. Esimerkiksi sivulla 126 syytetään ravitsemussuosituksia siitä, ettei siellä mainita ravintolisiä, jotka ovat Somppien mukaan ”välttämättömiä”. Heidän mielestään suositusten mukainen ohje “perusruoka riittää kaikille” ei pidä paikkaansa, sillä “suomalainen ruoka on ravinneköyhää”. Miksi? Väitteelle ei anneta mitään tutkimustietoa tuekseen. Hieman myöhemmin todetaan ettei “suomalainen einespohjainen ruokavalio” riitä ”turvaamaan elinvoimaa”. Tässä näyttäisi jälleen menevän sekaisin suositusten mukainen ruokavalio ja todellinen valtaväestön ruokavalio. Ensimmäiseen kun eivät einekset kuulu lainkaan. On varmasti helpompi väittää, että suomalaisiin ravitsemussuosituksiin kuuluu einekset ja hyökätä sitä vastaan, kuin käsitellä niitä sellaisena kuin ne oikeasti ovat.

Tekstin vihaisten purkausten lomasta löytyy lisää erikoisuuksia. Sivulla 158 Sompit lyttäävät Sydänliiton antamat suositukset (ilman lähdeviitteitä) ja ihmettelevät jopa sitä, miksi kansanedustajat eivät ole puuttuneet niihin. Eduskunnalla on kyllä paljon valtaa ja tärkeitä tehtäviä mutta Sydänliiton ravitsemussuositusten laatiminen ei tiettävästi kuulu niihin. Samaan hengenvetoon Sompit toteavat:

“Akateemisesti koulutettuina meidän on vaikea ymmärtää suomalaisten asiantuntijoiden ajatuksen juoksua tähän asiaan liittyen”

“Akateeminen koulutus” ei ole mikään kovin vahva argumentti, sillä kirjoittajat edustavat mielipiteineen akateemisesti koulutettujen ihmisten vähemmistöä. Puhumattakaan siitä, että suositusten laatijoilla on niin ikään akateeminen koulutus.

Mainitaanpa sivulla 162 vielä klassinen ”Ruoka olkoon lääkkeemme”-myytti.

Huolimatta siitä, että Sompit tyrmäävät kotimaiset ravitsemustieteen tutkijat tietämättömiksi, heidän tutkimuksensa kyllä kelpaavat todistusaineistoksi silloin kun tulokset sopivat kirjan teemaan. Esimerkkinä sivulla 109 viittaus Itä-Suomen yliopiston tutkimukseen marjojen terveellisyydestä, josta on vielä jätetty tutkimuksen muut tulokset pois. Tämä on toinen esimerkki kirsikanpoiminnasta.

Kirjan yleinen kerronta on paikoitellen sekavaa. Esimerkiksi sivulta 141 alkava kappale “parantavan ruuan perusteet” poukkoilee läpi koko joukon täysin erilaisia aiheita ilman selkeää punaista lankaa. Aiheina vilisevät hormonit, suolisto, kuitu, mineraalit, vitamiinit, lisäravinteet, aivot, luusto, sairaudet, hoidot, mielenterveys ja raskaus. Kappale olisi paljon selkeämpi, jos kirjavat aiheet olisi edes lopulta vedetty otsikon mukaisesti yhteen. Somppien suosikkiaihe on selkeästi kalaöljy, sillä se pomppaa säännöllisesti esiin läpi koko kirjan huolimatta siitä, että sille on omistettu oma kappalekin (mahtipontisesti nimetty “Kaikkivoipainen parantava kalaöljy” s. 51). Lukijan kannalta olisi selkeämpää jos kirjan kaikki kalaöljyviittaukset olisi keskitetty saman kappaleen alle. Tässä kohtaa on kuitenkin todettava, että kalaöljypuoli on selkeästi kirjoittajien vahvinta osaamisaluetta sillä monet tutkimusviitteistä todella pitävät kutinsa, vaikkakin niistä vedettävä kokonaisjohtopäätös (viitaten kappaleen nimeen) onkin melkoisen liioiteltu (ja Somppien väittämä sivulla 156 siitä että Eskimot ovat hyvä esimerkki sydänterveydestä on myytti). Toinen hyvä esimerkki kirjan sekavista kappaleista on sivuilla 244-245 “Glykaatio eli elimistön sokeristuminen”. Se kyllä alkaa otsikon mukaisesti mutta lopussa puhutaan jo suolasta ilman mitään linkkiä sokeristumiseen. Tällaiset seikat menevät varmasti myös kirjan kustantajan piikkiin.

Sivuilta 231-236 löytyy kappale “Parantavat yrtit ja kasvit”, joka on käytännössä lyhyt listaus erilaisista kasveista. Jokaisen kohdalla on mainittu varsin voimakkaita terveysväittämiä aina suolistoterveyden edistämisestä syöpäsolujen tappamiseen. Monet väitteet esitetään muodossa “kasvia/yrttiä X on käytetty vaivan/sairauden Y hoitoon…”, eli varsinaiseen tehoon ei oteta kantaa. Perinteisessä lääketieteessä kun on yritetty kaikkea mahdollista kun parempaa ei ole ollut tarjolla. Kappaleen lopussa on viittaus kolmeen muuhun lähteeseen, joista koko listaus on peräisin. Jos kriittinen lukija siis kaipaa tarkempia lähdeviitteitä, alkuperäistutkimusten etsiminen pitää jatkaa paljon pidemmälle.

Vaikka Sompit eivät tätä suoraan sano, he löytävät ravitsemussuosituksista myös positiivista. He esimerkiksi mainitsevat pähkinöiden ja siementen (s. 23) sekä seleenin saannin lisäämisen (s. 24) olevan hyviä juttuja. Lisäksi he mainitsevat (pienellä varauksella) kasvisten syönnin nyrkkisäännöstä seuraavaa:  ”puoli kiloa (kasviksia) päivässä riittää, jos olet terve eikä sinulla ole lääkityksiä (s.223)”. Eikä kirjan argumentointi muutenkaan ole kauttaaltaan huonoa. Esimerkiksi sivuilla 162-177 on ihan hyvää tekstiä suolistoon ja luuston terveyteen liittyen. Lisäksi sivulla 225 mainitaan että joskus on suositeltavaa pitää kevyempiä kasvisruokapäiviä. Neuvo on varsin hyvä, sillä kasvisten syönnissä (erityisesti kasviproteiinin osalta) olisi suomalaisilla paljon parannettavaa. Olisi muutenkin yleisesti ottaen mukava antaa kirjalle lisää pisteitä kasvisten syöntiin kehottamisesta mutta koska se on nykyisen ravitsemustieteen ehkäpä ainoa asia, mistä kaikki toisinajattelijatkin ovat samaa mieltä, se voidaan lukea sellaisten itsestäänselvyyksien joukkoon joista lisäpisteitä ei tarvitse antaa. Joka tapauksessa kirjan sivulta 101 alkava kappale kasviksista ja marjoista on (alussa) hyvä ja sivulla 104 annettava neuvo “värejä lautasella” on mainio. Ikävä kyllä tähänkin mahtuu perustelematon väite siitä, ettei sairaalle ihmiselle edes 500g vihanneksia päivässä riitä. On yhtälailla harmillista, että mineraali- ja antioksidanttihuumassa kirjoittajilla unohtuu se, että niillekin on olemassa ylärajat eikä enemmän ole aina parempi. Sama koskee superfood-hehkutusta (s. 120-121), joka perustuu myös samaan ajatukseen. On myös aikamoinen ylilyönti kutsua ravintolisiä “ravitsemuksemme tukipilariksi” (s. 123).

Positiivisena seikkana mainittakoon sekin, että huolimatta koko kirjaa värittävästä vahvasta gluteenin vastaisesta sävystä,  sivulla 99 todetaan:

”Gluteenittomuus ei ole kuitenkaan avain kaikkiin vaivoihin. Pieni osa suomalaisista voi mahdollisesti käyttää gluteeniviljoja läpi elämän”

Ensimmäinen lause on erittäin tärkeä täsmennys, toisesta voidaan olla eri mieltä. Itse väittäisin että suurin osa voi.

Kirjasta opin myös täysin uutta. Sivuilla 93-94 kerrotaan hydrolysoidusta vehnäproteiinista, jota käytetään elintarvike- ja kosmetiikkateollisuudessa. Sillä on yhteys erilaisiin allergiareaktioihin ja näiden osalta kirjan lähdeviitteet näyttäisivätkin pitävän kutinsa.

  1. Tieteellisten viittausten käyttö

‘Parantava ruoka’ sisältää kaikenkaikkiaan 209 lähdeviittausta. Joidenkin viitteiden alla on useampia lähteitä. Suurin osa tieteelliseen alkuperäiskirjallisuuteen mutta seassa on myös kaikenkirjavia nettisivuja sekä kirjoja. Viittauksilla ei ole mitään yhtenäistä formaattia, vaan kaikenlaista tyyliä näkee aina virallisemmasta kirjallisuusviitteestä suoraan PubMed-linkkiin.

Tässä vaiheessa on todettava, että tiedostan varsin hyvin ettei kirja ole tarkoitettu akateemiseksi teokseksi. Se on selkeästi suurelle yleisölle tarkoitettu populaarikirja. Tällöin ei voida edes vaatia, että kaikki tieteelliset viittaukset olisivat viimeisen päälle muotoiltuja ja kielenkäyttö olisi täsmällistä. Näinhän ei aina ole edes oikeasti tieteellisissä julkaisuissa. Aito tieteellinen teksti on melko puuduttavaa, sillä tutkijat eivät yleensä voi esittää ehdottomia kannanottoja. He joutuvat puhumaan todennäköisyyksistä ja kuvailemaan paikoin erittäinkin tarkasti viittaamansa alkuperäistutkimukset. Tällaisella tyylillä ei saada aikaan raflaavaa populaaritekstiä, joten on aivan ymmärrettävää että viittauksissa on otettu tiettyjä vapauksia.

Toisaalta herää kysymys, jos on tarkoitus kirjoittaa raflaavaa tekstiä, miksi sisällyttää viittauksia lainkaan? On aina olemassa se lukijakunta, jolle riittää että kirjoittaja on kokenut kliinikko. Lähdeviitteiden runsas käyttö viittaakin siihen, että kirjoittajat ovat vähintäänkin halunneet antaa vaikutelman siitä että tekstin takana on paljon tieteellistä alkuperäistutkimusta. Ehkä he jopa tiedostivat että kriittisiäkin lukijoita löytyy ja heidät pitää jollain vakuuttaa.

Koska kirjassa on paljon lähdeviitteitä ja kuten todettua, tämä ON pilkkua viilaava katsaus, lähdeviitteiden käyttö ansaitsee kriittisen silmäyksen.

Heti alkuun on sanottava että kyllä kirjassa on myös täsmällisiä viitteitä. Valitettavasti ne kuitenkin peittyvät puutteellisten tai jopa suorastaan harhaanjohtavien viittausten alle. Kokonaisuutena se antaakin sellaisen kuvan, että lähdeviitteitä käytetään eräänlaisena bluffina – annetaan vaikutelma siitä että niitä on paljon mutta toivotaan ettei kukaan pengo asiaa sen tarkemmin. Toivon mukaan tämä ei kuitenkaan ole tarkoitus.

Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että viittausten epätarkkuudet ovat pääasiassa nk. ’motivoitunutta järkeilyä’ (engl. ’motivated reasoning’). Se tarkoittaa siis sitä, että tarkoitus ei olekaan antaa tasapuolista katsausta kirjallisuuteen, vaan kirjallisuutta siteerataan tarkoitushakuisesti tukemaan jo ennalta päätettyä mielipidettä. Lähteissä on esimerkiksi paljon väestötason tutkimuksia, joista ei välttämättä voida vetää suoria syy-seuraussuhteita. Toisaalta koko joukko väestötutkimuksia jätetään huomioimatta, vaikka ne olisivatkin samalla tasolla käytettyjen lähteiden kanssa. Kirjassa esimerkiksi puolustetaan vahvasti voin syöntiä mutta ei mainita, että väestötason tutkimuksissa nähdään haittoja. Paikoitellen Sompit höystävät valikoimiaan väestötutkimuksia koe-eläintutkimuksilla, joiden merkitys ihmisillä on aina melko epäselvä. Muitakaan menetelmätason puutteita ei huomioida millään tavalla, vaan yksittäisten tutkimusten tulokset esitetään suoraan faktatietona, mitä se ei todellisuudessa koskaan ole. Täsmällisemmässä argumentoinnissa otetaan huomioon myös omasta näkemyksestä poikkeava todistusaineisto mutta perustellaan, miksi sille kannalle ei olla päädytty. On myönnettävä, että motivoituun päättelyyn on kenen tahansa hyvin helppo sortua ja siitä irtaantuminen vaatiikiin juuri tervettä skeptisyyttä ja itsekritiikkiä.

Huolestuttavimpia ovat viittaukset, joissa itse viite sanoo selkeästi toista kuin mitä kirjan teksti. Onko ne tehty tahallaan vai tietämättään? Esimerkiksi sivulla 133 todetaan että E-vitamiini suojaa kehoamme myös vanhenemiselta mutta lähteenä olevassa katsausartikkelissa todetaan että aihe on kiistanalainen. Tai kun sanotaan (s. 64) että ravinnon linolihapolla on yhteys sydän- ja verisuonisairauksiin mutta itse viitteessä onkin vain pääasiassa tarkasteltu ihmisen rasvakudoksen rasvahappokoostumusta. Pistotarkastuksilla näkee hyvin paljon vastaavia esimerkkejä. Sivulla 194 todetaan että soijapavut haittaavat kilpirauhasen toimintaa naisilla mutta viite sanoo ettei vaikutus ole kliinisesti merkittävä. Viereisellä sivulla sanotaan että soijaproteiini laskee testosteronitasoja mutta alkuperäistutkimuksessa sanotaan että soijaproteiinin nauttiminen treenin jälkeen ei johtanut yhtä suureen testosteronin nousuun, kuin heraproteiinin nauttiminen. Nämä ovat kaksi täysin eri asiaa.

Tällaiset epätarkkuudet rapauttavat kirjan uskottavuutta entisestään. Lähteitä on selvästi käytetty valikoiden ja erittäin tarkoitushakuisesti. Voi siis olla, että samat asiat olisi saanut sanottua myös täsmällisillä viittauksilla kirjallisuuteen mutta nyt niin ei ole jostain syystä tehty. Tai sitten itse asiasisältö on yksinkertaisesti väärin.

 

Lähes yhtä huolestuttavaa kuin viittausten väärinkäyttö, voi olla niiden totaalinen puute. Kirjassa on pitkiä pätkiä tekstiä ilman minkäänlaisia kirjallisuusviitteitä. On edelleen ymmärrettävää, että jos jokaista asiaa haluaa perustella tieteellisesti, viittausten määrä paisuisi holtittomasti, mikä ei ehkä ole populaarikirjassa toivottavaa. Toisaalta jälleen herää epäilys siitä, että viitteiden käyttö ylipäätään on vain bluffia, jolla annetaan sanomalle sellaista arvovaltaa mitä todellisuudessa ei ole. Esimerkkejä kokonaan tai tärkeiltä osin puuttuvista viitteistä on sivuilla 155 (“hiilihydraattipainotteinen ruokavalio sairastuttaa sydämen ylläpitäen matala-asteista kroonista tulehdusta elimistössämme”), 71-72 (ravinnon hiilihydraatit ja arakidonihappo), 75-77 (geenimuunnellut viljat), 109-120 (mineraalit ja kivennäisaineet), 125-129 (kun kerrotaan, miksi perusruoka ei riitä kaikille), 134-135 (ubikinoni Q10:n terveysvaikutukset), 137-139 (maitohappobakteerit), 178-184 (hormonitasapaino ja kilpirauhasasiat), 239-242 (laboratorioarvojen käyttöä ja tulkintaa) ja 246 (tulehdusarvo CRP). Näiltä osin lähdeviitteiden puute on harmittava asia myös ihan oppimismielessä, sillä monet asioista vaikuttavat mielenkiintoisilta.

Paljon parempi ratkaisu omasta mielestäni olisi ollut se, että lähdeviitteeksi olisi valikoitu esimerkiksi arvostettujen tutkijoiden laatimia katsausartikkeleita. Ne olisi voitu kerätä vaikkapa jokaisen kappaleen loppuun. Tällöin olisi ollut mahdollista laatia sujuvaa populaaritekstiä ja kiinnostuneet olisivat voineet sitten kurkistaa lähteistä tarkempia tieteellisiä katsauksia. Lukija ei tällöin odottaisikaan jokaisen yksittäisen lauseen loppuun tutkimusviitettä, vaan ymmärtäisi kyseessä olevan yhteenveto kappaleen loppuun listatuista lähteistä.

On kuitenkin täysin ymmärrettävää, miksi näin ei ole tehty – arvostetut tutkijat ja järjestelmälliset tieteelliset katsaukset eivät tue Somppien näkemyksiä.

Yhteenveto

Somppien kirja on kriittiselle lukijalle huono valinta. Siinä esitetään paljon väitteitä, joiden yleinen argumentointitapa on heikko ja käytetyt lähdeviitteet on joko valikoitu tarkoitushakuisesti tai niitä siteerataan väärin. Lisäksi kirjan kerronta perustuu mustavalkoiselle narratiiville ’hyviksistä ja pahiksista’, niin henkilöiden kuin erilaisten filosofioidenkin suhteen. Teksti on vieläpä kirjoitettu kauttaaltaan aggressiiviseen sävyyn, joka voi varmasti olla joihinkin lukijoihin vetoava tehokeino mutta antaa myös hieman kirjan viestille oudon sävyn; eikö erimielisyyksistä voisi kirjoittaa myös rakentavampaan sävyyn? Ainakin menemättä henkilökohtaisuuksiin.

Onko kirjan viesti sitten huono? Itse asiassa on todettava, ettei se täysin ole. On selvästi positiivista, että kannustetaan ihmisiä välttämään prosessoituja raaka-aineita ja sokeria sekä lisäämään erityisesti kasvisten, pähkinöiden ja kalan käyttöä. Viljatuotteiden demonisoinnille ei ole tieteellistä näyttöä mutta toisaalta niiden sisältämät ravinne- ja kuitumäärät on toki mahdollista korvata muillakin ruoilla. Maitorasvojen osalta viesti lienee ongelmallisin; täysirasvaisten juustojen ja jugurttien osalta näyttö voi viitata joihinkin terveyshyötyihin mutta massiiviselle voin ylistykselle ei lödy perusteita. Sompit myös kertovat ravintolisien ja superfoodien olevan terveellisen ruokavalion perusta – jälleen väite, jolle ei löydy tieteellisiä perusteita. Tämä viesti ei kuitenkaan ole välttämättä haitallinen muuten kuin kukkaron kannalta.

Lopulta sekin on huomattavaa, että kirjan nimestä huolimatta, Sompeilla ei ole mitään selkeää tieteellistä näyttöä sille, mitä heidän suosittelemansa ruokavalio parantaa. Selkeä päätetapahtumia tarkasteleva tutkimustieto loistaa poissaolollaan.

Yleisesti ottaen, useat tutkimukset ovat osoittaneet voimaannuttamisen olevan erittäin tärkeä osa elämäntapamuutosten toteutumista ja menestystä (esim. 1, 2, 3). Tätä taustaa vasten onkin helppo ymmärtää, miksi jotkut ihmiset voivat menestyä Somppien ohjeilla, vaikka niiden tieteellinen tausta olisikin huono tai viesti olisi heikosti argumentoitu ja aggressiivisesti muotoiltu. Kun ihmiset saadaan aidosti kiinnostumaan omasta terveydestään, ollaan jo pitkällä.

On kuitenkin tärkeä muistaa, että voimaannuttavan viestin voi saada paljon paremmistakin lähteistä. Järkevästi koostettu vähähiilihydraattinen ruokavalio voi olla joillekin ihmisille tehokas mutta sen ei tarvitse perustua tyydyttyneen rasvan käyttöön, superfoodeihin tai ravintolisiin.

TL;DR:

Tiivistelmä:

  • Parantava ruoka on vihaiseen tyyliin kirjoitettu ja heikosti argumentoitu kirja, jonka suurimpana puutteena on tutkmustiedon vääristelevä ja tarkoitushakuinen käyttö
  • Kirjan suosittelema ruokavalio on ravintolisiin (ja superfoodeihin) perustuva tulkinta vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta, eli karppauksesta.
  • Vastoin kirjan nimeä, suositellun ruokavalion tueksi ei anneta tieteellistä näyttöä ”parantavista” vaikutuksista
  • Kenelle: jos toisinajattelijoiden retoriikka vetoaa ja pelkkä auktoriteettiasema riittää, kirja lienee omiaan vahvistamaan jo näkemyksiäsi. Toisaalta jos suhtaudut tähän kriittisesti, kirja voi toimia viihteellisenä esimerkkinä huonosta argumentoinnista.

Lisäys: Kiitän suuresti kirjan kustantanutta Gummerusta arvostelukappaleesta. Vaikka arvosteluni oli melko kriittinen, he kiittivät siitä ja lupasivat jatkossakin toimittaa terveysaiheisia kirjoja arvosteltavaksi.

4 Comments

  1. ”Kirjassa esimerkiksi puolustetaan vahvasti voin syöntiä mutta ei mainita, että väestötason tutkimuksissa nähdään haittoja.”

    Voin käyttö linkatun tutkimuksen (Patterson E ym J Nutr 2013;143:74-9) perusteella siis assosioituu naisilla perinteisellä 5 %:n tilastollisen merkitsevyyden raja-arvolla sydäninfarkteihin kun voita laitetaan leivän päälle [hasardisuhde 1,34 (95% LV 1,02 – 1,75), 58 tapausta 9749 henkilövuotta), mutta ei kun sitä käytetään ruoanlaitossa [hasardisuhde 0,90 (95% LV 0,76 – 1,07), 158 tapausta ja 52273 henkilövuotta] eikä myöskään kun sitä laitetaan sekä leivälle että käytetään ruoanlaitossa [hasardisuhde 1,17 (95% LV 0,85 – 1,63), 38 tapausta ja 7780 henkilövuotta). Luottamusvälien perusteella abstraktissa esiinnostettu ”löydös” ei ole stabiili. Mun laskun mukaan Z-arvo on 2,13 ja tästä 2-puoleinen p-arvo 0,033. Toisekseen millä tekijöillä voin käyttöä koskeva malli vakioitiin (taulukon 3 alaviite). Coxin regressioanalyysi ei ole myöskään ole ongelmatonta, kun tautitapauksia on vähän suhteessa vakioitavien muuttujien määrään.
    Tutkijat itse muun muassa spekuloivat, että tutkittavat kenties laittoivat voita enemmän leivälle kuin käyttivät ruoanlaitossa, tämä spekulaatio hasardisuhteiden valossa (0,90:stä 1,34:ään) on vähintäänkin mielenkiintoinen. Itse liputan väärän positiivisen tuloksen puolesta.

    ”Toisaalta koko joukko väestötutkimuksia jätetään huomioimatta, vaikka ne olisivatkin samalla tasolla käytettyjen lähteiden kanssa.”

    Eikö tässä ole hieman ristiriitaa toteamuksen ”väestötason tutkimuksissa nähdään haittoja” kanssa ja linkkinä yksittäinen naisilla tehty kohorttitutkimus. Vai onko jokin tutkimusmenetelmällinen peruste siteerata juuri kyseistä kohorttitutkimusta ja sen yksittäistä, valikoiden abstraktiin esiinnostettua tulosta?

    1. Kiitoksia kommentista, JK! Vähän odotinkin että tuohon kohtaan joku saattaa tarttua, sillä perustelut jäivät kieltämättä vähän tyngäksi. Sama pätee moneen muuhunkin kohtaan, sillä kirjoituksesta tuli niin pitkä. Onneksi nämä kommenttiosiot ovat hyviä paikkoja tarkennuksiin 🙂

      Esittämäsi kritiikki siteeraamaani tutkimusta kohtaan sopisi lähes sellaisenaan hyvin moneen epidemiologiseen tutkimukseen – menivätpä niissä tulokset mihin päin tahansa. Rehellisesti sanoen, itse suhtaudun kaikkeen epi-näyttöön varsin kriittisesti enkä koskaan hyväksy niiden tuloksia sellaisenaan. Ne ovat mielestäni parhaimmillaan silloin kun muodostetaan hypoteeseja. Lopulliset johtopäätökset pitää vetää vasta sitten kun voidaan muodostaa yhtenäinen synteesi erityyppisistä tutkimuksista.

      Syy miksi nostin tuon yhden tutkimuksen esimerkiksi on siinä, että kautta koko kirjan, Sompit jättävät täysin huomioimatta sellaisen näytön joka sotii heidän näkemystään vastaan. Lisää löytyy myös kotimaisista aineistoista. Toisaalta jos väestötutkimuksia voin käytöstä katsotaan kokonaisuutena, oma näkemykseni on se että sen ITSENÄINEN vaikutus on väestötasolla kutakuinkin neutraali (”itsenäinen vaikutus” on myös ravitsemustieteessä mielestäni helposti väärinymmärrettävä käsite). Sen sijaan jos sitä verrataan muihin maitotuotteisiin, kuten jugurtteihin tai juustoihin, se näyttäytyy huonompana vaihtoehtona. Tätä tukee myös tutkimukset, joissa voi on vaihdettu muihin rasvoihin. Tässä esimerkiksi Reijo Laatikaisen katsaus aiheesta.

      Sompit esittävät, että voi on suorastaan terveellistä ja sen käyttöä tulisi lisätä. Vaikka tutkimustietoa yrittäisi lukea mahdollisimman valikoiden voin eduksi, tulos on parhaimmillaankin neutraali. Tasapuolisen rehellisesti luettuna nähdään, että voi kannattaa korvata muilla rasvoilla – jopa karpatessa. Tällöin voihehkutukselle ei yksinkertaisesti löydy mitään tieteellisesti kestäviä perusteita.

      Jos voin vaihtaa pois ja se parantaa terveyttä, silloin on mielestäni perusteltua sanoa sen olevan väestötasolla haitallinen vaikka samaan aikaan tietyissä väestötason tutkimuksissa se olisikin neutraali. Nämä ovat juuri näitä ravitsemustieteellisen tutkimusnäytön tulkintaan liittyviä ongelmakohtia. Lisäksi tutkimustieto voin haitallisista vaikutuksista kolesteroliarvoihin on käytännössä yksiselitteinen, mikä puoltaa sen vähentämistä huolimatta siitä että jotkut ravitsemustieteilijät yrittävätkin vedota sen ”hyvää kolesterolia” nostavaan vaikutukseen. Sydäntutkimuskentällä ollaan uusimman tiedon valossa vahvasti sitä mieltä, ettei HDL:n nostaminen itsessään hyödytä todennäköisesti yhtään mitään.

  2. Jaa.a taitaa olla niin, että maitopohjaiset rasvat otetaan pannasta pois ihan lähivuosina.

    Tosin karjankasvattajat ja siitä hyötyvät teollisuudenalat pistävät kapuloita rattaisiin. Olisikin kiva nähdä (rahasta ja rahoituksesta) riippumattomia tutkimustuloksia.

    1. Mistäs noin päättelet? On kyllä totta, että joissakin väestötutkimuksissa juustojen ja jugurttien sisältämä maitorasva on ollut harmiton tai jopa edullinen. Mielenkiintoista nähdä, miten tämä vaikuttaa suosituksiin. Luultavasti pitää olla vielä vähän parempaa näyttöä ennen kun voidaan sanoa, onko kyseessä syy-yhteys vai pelkkä korrelaatio.

      Maitoteollisuus varmasti lobbaa tällaisen tutkimuksen puolesta. Samalla tavalla kun liha- ja munateollisuus lobbaavat tyydyttyneen rasvan, punaisen lihan ja kananmunien terveellisyyden puolesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *